tiistai, 9. marraskuu 2010

Tiistai 9.11.

Jippii!! Tänään on juhlapäivä, yksi juhlapäivä taas. Tänään tuli täyteen tasan neljä kuukautta siitä, kun jotain napsahti poikki. Kokonaiset neljä kuukautta! Leikkauksesta ei toki vielä ole lähellekään niin kauaa, mutta kyllä sekin päivä vielä tulee, ja sitten juhlitaan taas.

Koulun jälkeen oli siis pakko ostaa kuusi muffinsia kotiin juhlan kunniaksi. Ruokapyödässä kävikin sitten kisa siitä, kuka keksisi juhlan syyn ensimmäiseksi. Äiti tajusi heti, koska olin muistuttanut häntä siitä eilen. Muille pari vinkkiä ja siinä se. Todelliseksi voittajaksi taisi selvitä isi :)

Kuntosalilla käydään ja lisäksi harjoitellaan pomppimalla ja hyppimällä. Mutta pompitaan ja hypitään vain ylöspäin!

2 Lähettänyt: Sssilja - 9.11.2010 klo 18.24

tiistai, 2. marraskuu 2010

Tiistai 2.11.

Tasan viikon päästä, ensi tiistaina, on siis 9. päivä marraskuuta. Se on merkkipäivä. Silloin lähtöpisteestä ollaan kaukana. On kulunut neljä kuukautta siitä, kun tein lähempää tuttavuutta vierasvenesataman trampoliinin kanssa.

 
Viikko sitten fysioterapiassa sain siis uusia liikkeitä ja niistä viiteen vaaditaan kuntosalilaitteita. Meidän kotimme läheltä ei oikein löydy kuntosalia, ja muutenki ajatus viiden liikkeen takia sinne menosta ei ollut kovin innostava. Siispä minä näppäränä tyttönä kysäisin koulumme liikunnanopettajalta, että oisiko kuntoutukseen liittyen mahdollista käyttää koulun kuntosalia. Ja sehän sopi loistavasti. Päätin siis, että käyn salilla tekemässä liikkeitä maanantaisin ja torstaisin. Viime torstaina sitten menin salille ensimmäistä kertaa ja ilokseni huomasin, ettei siellä ollut yhtä vaadittua laitetta :( Ja jollain keinolla etu- ja takareittä pitäisi saada treenattua täsmällisesti. No, sittenhän minä olinkin vielä näppärämpi tyttö, kun keksin, että ostan 2kg nilkkapainot. Lauantaina sitten hoidin asian and that`s it!  Niillä saa hyvin treenattua juuri oikeita kohtia. Tai niin ainakin päättelin siitä, että jalkaa suoristaessa sattui kauheasti juuri samaan paikkaan, mihin fysioterapiassakin oli sattunut.
 
Ja ette ikinä usko. Tänään minä tein historiaa! Jotain, mitä en ollut tehnyt neljään kuukauteen. MINÄ JUOKSIN!!! Koulun jälkeen oli minuutti aikaa ehtiä bussiin, enkä todellakaan aikonut odottaa seuraavaa kymmentä minuuttia. Ja sitten se tapahtui. Ei tuntunut missään, ei tuntunut ihmeelliseltä. Itse asiassa tajusin vasta bussiin astuessani, että olin juossut. Mutta pääasia, että tein sen. Tai oikeastaan pääasia on, ettei se sattunut :)

p.s. Ja vielä yksi jee! Sain tietää, että saan varmaan laulaa koulun joulukirkossa. Anteeksi aiheesta sivuaminen :)

2 Lähettänyt: Sssilja - 2.11.2010 klo 18.39

tiistai, 26. lokakuu 2010

Tiistai 26.10.

Aivan niinkuin ajattelinkin. Tänään oli uusi aamu ja kokonaisuus ei näyttänytkään niin pahalta. Ei tuntunut niin pahalta. Sain kaiken sittenkin hallintaan.

 
Tänään siis menimme isin kanssa sinne Mehiläiseen. Kirurgi odottikin jo ovi auki, koska olimme aluksi menneet väärään kerrokseen, mutta onneksi kysyvä ei tieltä eksy. Sisälle huoneessa Helena ensin käänteli ja taivutteli polvea ja sanoi, että hyvin on parantunut ja taipuukin yllättävän hyvin. Ei terveen polven liikerata ole enää kuin 5cm laajempi! Ja vasen reisi vain ½cm oikeaa pienempi! Tämän kaiken sain kuulla jo eilen, mutta silloin ei iloitseminen ollut päälimmäisenä. Sitten kirurgi muistutteli, että nyt on VASTA 8 viikkoa kulunut leikkauksesta. Toisaalta kauhean pitkä aika, mutta ei se tämän projektin mittapuulla ole vielä mitään.
 
Puhuimme Helenan kanssa myös siitä, kuinka pelottavaa se anestesia oikeastaan onkaan. Elämässä on kahden ja puolen tunnin musta-aukko, jonka ajalta ei ole mitään muistikuvaa. Ei edes yhtä pientä havaintoa. Ja kuinka outoa on oikeasti heittäytyä täysin muiden vieraiden ihmisten vietäväksi, itse ei voi vaikuttaa mitenkään mihinkään.
 
Kävimme lisäksi läpi asioita, joita leikkaussalissa oli tapahtunut. Oli ollut hengitysputki, jonka kautta oli kokoajan kulkenut jonkinlaista nukutuskaasua. Sen takia kurkku oli kuivunut, tuntui kipeältä ja puhuminen ei aluksi oikein onnistunut. Sitten ennen leikkauksen aloitusta jalkaa oli pidetty suunnilleen 2 minuuttia ylhäällä, minkä jälkeen reiteen oli lautettu ns. kiristysside. Näin jalassa oli virrannut mahdollisimman vähän verta ja verenkierto oli muutenkin hidastunut. Sitten jalka oli tottakai huuhdeltu ja niitä liinoja laitettu niin, että vain polvi jäi näkyviin. Oli muuten hassua ajatella, että koko leikkauksen ajan yksi ihminen oli vain tarkkaillut pulssiani ja verenpainettani ruudusta. Olo tuntui jotenkin tärkeältä :)
 
Lopuksi puhuimme vielä ajankohtaiseksi tulevista talvilajeista. Ihan varmaa oli, että tämän talven laskettelut on nyt jo lasketeltu. Ei mäkeen kannata lähteä, jos vähääkään pelottaa ja polvi muutenkin kestäisi aikaisintaan maaliskuussa. Hiihdon ja luistelun kuitenkin voi aloittaa oikeastaan heti, kun kelejä tulee. Aluksi tottakai varovasti tarkkaillen. Sairaskertomukseenkin Helena kirjoitti: ”Keväthangille suunnataan!” Muistin edellisestä kerrasta, että kirurgi oli tosi kiva, mutta en kuitenkaan muistanut, että se iha noin kiva oli. Mutta onneksi oli!
 
Nyt voisi vaikka sitten ruveta venyttelemään, koska reisi- ja pakaralihakset ovat eilisestä niin kipeät, että kävely ja istuminenkin sattuu :)
2 Lähettänyt: Sssilja - 26.10.2010 klo 18.30

maanantai, 25. lokakuu 2010

Maanantai 25.10.

Kahdeksan viikkoa leikkauksesta, neljäs fysioterapiakäynti. Edellisen kerran ja tämänpäiväisen 45 minuuttisen välillä olikin kuukausi. Kokonainen kuukausi vierähtänyt, siivillä. ( voiko siivillä vierähtää?!? )

 

Olen tehnyt harjoitusliikkeitä todella huonosti, mistä sitten johtuu tämä kauhean huono omatunto. Kamalinta on, kun tiedän sen olevan haitaksi vain minulle itselleni. Kukaan muuhan ei periaatteessa tarvitse minun tervettä polveani. Kuntopyörää olen kuitenkin polkenut lähes joka ilta, ehkä 7 tai 8 kertaa jäänyt Salkkarit näkemättä kuluneen kuukauden aikana ja samalla sitten polkeminenkin. Tasapainolaudankin sain ostettua, kylläkin 2 ja puoli viikkoa myöhemmin kuin oli tarkoitus :P Ja lauantaina keksin seistä sillä pilkkoessani tomaattia ja eilen kuoriessani perunoita! :)

 

Tänään klo.16:49 täydessä bussissa istui meikitön, 5kk (oikeastaan 4kk ja 30pvä) vaille 18-vuotias tyttö. Naama punoittaen, hiukset huonosti, väsyneen näköisenä. Hän vältteli muiden matkustajien katseita, muiden huomiota kasvot ikkunaan päin. Poskille putosi kolme kyyneltä. Tyttöä itketti. Onneksi hän tunnisti syyn itsestään. Kaikkensa antaneena häntä usein itketti. Voimat niin lopussa, ettei enää pysty pidättämään kyyneleitä. Niinkin sen voi kai tulkita. Toisaalta niin väsynyt, ettei jaksaisi itkeä. Ei jaksaisi hengittää. Niin väsynyt, että itkiessään bussissa ei jaksa välittää muiden mielipiteistä. Tämä tyttö oli tulossa fysioterapiasta. Takana oli kova treeni, liian kova vielä heikolle vasemmalle reisilihakselle. Ei fysioterapeutin nähden voinut itkeä, oli säästettävä bussiin, vaikka sitten kaikkien muiden nähtäville. Joku idiootti kaatoi oluttölkin tytön takana. Haiseva neste teki kengistä tahmeat. Tyttö ajatteli, mitä kirjottaisi tänä iltana blogiinsa. Kerratessaan läpi asioita rupesi uudelleen itkettämään. Lapsellista itkeä ilman syytä, tämä ajatteli. Reidet ja pakarat niin maitohapoilla, että bussista alas astuminen onnistui kankeasti. Viimeiset sata metriä kotiin. Viimeiset kymmenen metriä kotiin. Kotona tyttö riisui vaatteensa naulakkoon, heitti huoneensa oven kiinni. Luuhistuin lattialle makaamaan.

 

Kaksi uutta monistetta, kaksitoista uutta liikettä. Lopussa, liian lopussa. Ja fysioterapeutti sanoi, että niskaotetta pitää parantaa, jos harjoittelua ei jaksa. Tuntuu siltä, että juuri kun olen metrin päässä maaliviivasta, viivaa siirretään 5km eteenpäin. Ikinä ei voi voittaa... Ikinä, ikinä ei voi voittaa. Ainakaan vielä. Huomenna menemme isin kanssa sinne Töölön Mehiläiseen tapaamaan minut leikannutta kirurgia. Haluan kuulla kaiken, mitä tapahtui minun vain tutiessa. Huomenna sitten lisää. Huomenna uusi päivä, uutta energiaa. Uudet voimat hallita ja kannatella tätä kaikkea. Mutta tänään en polje, tänään en todellakaan polje!!!

1 Lähettänyt: Sssilja - 25.10.2010 klo 19.29

maanantai, 27. syyskuu 2010

Maanantai 27.9.

Ei tässä muuta voi päivitellä kuin, että aika todella juoksee ohi supernopeaa vauhtia. Havahdun tänään ajatukseen, että leikkauksesta on neljä viikkoa. Kokonaiset neljä viikkoa mennyt niin äärettömän nopeasti. Takana on jo yhteensä kolme fysioterapia kertaa ja nyt vasta ehdin kirjoittamaan, mitä kaikkea on tapahtunut.

Tosiaan, viikko sitten maanantaina olin fysioterapiassa toista kertaa. Ja silloin vastaan tuli aikamoinen shokki. Jumppaus muuttui oikeaksi kuntoiluksi, kotiin tulin ihan hikisenä ja olin aivan poikki. Sain silloin mukaani kaksi monistetta, joissa neuvottiin liikkeiden tekemistä oikealla tavalla. Yhteensä kymmenen uutta liikettä ja jokaisessa ainakin sata toistoa. Pakko myöntää, että sinä maanantaina tuli itku. Eteen oli yhtäkkiä heitetty niin paljon sulateltavaa, ettei se kertakaikkiaan mahtunut kerralla sisälle. Ja kaikkeni antaneena, jalkojen pettäessä alta reisilihasten ollessa hapoilla, tuo kaikki työmäärä tuntui yksinkertaisesti liian suurelta. Liian suurelta siihen tilanteeseen. No, alkujärkytyksestä selvinneenä kannoimme naapurista kuntopyörän alakerran takkahuoneeseen. Sitä oli määrä alkaa polkea, puoli tuntia päivässä, aina Salkkareiden ajan :)
 
 
Viime viikolla tein liikkeitä mielestäni aika heikosti. Pyörää tuli kyllä poljettua joka päivä se puoli tuntia, mutta muut liikkeet kolme kertaa päivässä eivät oikein kiinnostaneet. Yritin jakaa liikkeitä niin, että tein aina aamulla jotain, päivällä taas vähän lisää ja sitten illalla vielä jotain. Yksinkertaisten kyykkyjen tekeminen vain tuntuu niin turhalta, kun edistys ei näy eikä tunnu. Ja kun ikinä ei tunne onnistuvansa. Miten yhdenjalankyykky voi olla niin vaikea? En ole ennen tullut edes ajatelleeksi...
 
Tänään aamupäivällä olin sitten kolmatta kertaa Harrin luona. Koko ajan, 45 minuuttia, käytimme tasapainon harjoitteluun. Nyt vasempaankin jalkaan pitää alkaa luottaa. Sen päällä voi ihan hyvin seistä ilman kipua ja ilman, että kaatuu tai jotain menee rikki. Ohjeena kotiin oli, että nyt jatketaan niillä samoilla kymmenellä liikkeellä, joita viimeksi sain. Jokaista liikettä ei tarvitse tehdä kolmea kertaa päivässä, vaan tärkeintä on, että niistä jokainen tehdään ainakin kerran päivässä. Lisäksi tähän pitää lisätä tänään opittuja tasapainoharjoituksia, eli ostoslistalla on tasapainolauta. Toivottavasti löydän sellaisen mahdollisimman pian, niin pääsen vahvistamaan jalkaa lisää.
 
 
Leikkaushaavat ovat parantuneet yllättävän hyvin ja ovat todella siistit. Olen päivitellyt haavoja äidille varmaan joka päivä, mutta en vain voi uskoa, että leikkauksesta jää niin pienet arvet. Turvotustakin on enää hyvin vähän, mutta on kuitenkin juuri sen verran, että polvi on hieman suurempi kuin toinen.
 
Tänään fysioterapiasta lähtiessäni, Harri sanoi, että hyvä siitä tulee. Siihen minä vastasin, että toivottavasti, minkä jälkeen Harri vain totesi, että kyllä tulee. Ja pakko siitä on tulla, nythän minulla on jo tavoite. Ensi hiihtolomaan, helmikuun puoleen väliin mennessä, jalalla pitää pystyä hyppimään ja pomppimaan riemusta! Ja ennen kaikkea uimaan ja makaamaan auringossa, silloin till Gran Canaria! Can`t Wait!
3 Lähettänyt: Sssilja - 27.9.2010 klo 15.23