Se oli ihana hellepäivä, perjantai 9.7. Vieraat olivat mökillä viimeistä päivää, joten lähdettiin katsomaan nähtävyyksiä. Ensiksi suunnattiin läheiseen vierasvenesatamaan ihastelemaan upeita purjeveneitä. Valitettavasti vierestä löytyi kuitenkin jotain paljon innostavampaa, trampoliini!!! Muutaman yllytyksen jälkeen minäkin sitten kiipesin sinne. Eikä iloa voinut yksin jakaa, joten pian joustavaa kangasta vasten painautui neljä jalkaa. Nyt tiedän, ettei olisi kannattanut.

Nuo neljä jalkaa osuvat lähes samaan aikaan trampoliinin pintaan. Toinen sinkoaa korkealle, toinen jää melkein paikoilleen. Jos vasen polvi ei nyt olisi aivan niin ojennettuna, mitään ei todennäköisesti tapahtuisi. Mutta kun se on. Polvi yliojentuu taaksepäin napakasti rusahtaen, ja rusahtaa uudelleen palatessaan oikealle paikalleen. Pomppija kaatuu ja tulee hiljaista.

Sitä hiljaisuutta ei kauaa kestänyt, koska minähän rupesin huutamaan! Kun sen kokee, tietää mitä kipu oikeasti on. Ennen luulin tietäväni, mutta erehdyin. Sattui niin paljon, ettei huutamisestakaan meinannut tulla mitään. Äkkiä jotain kylmää ja jalka koholle. Siinä samalla sitten, kun minä voihkin maassa, isi murjaisi päivän vitsin: ”Se on sitten leikkaus, ja ainakin puolen vuoden kuntoutus!” Kivusta huolimatta minäkin hymähdin asialle, olihan se sen verran hyvä vitsi.

Ensimmäiset päivät kuluivat maatessa ja istuessa, ja istuessa ja maatessa. Liikkuminen onnistui vain tuolin kanssa, sillä jalka ei kantanut yhtään. Kuljin kuin vanha mummo rollaattorinsa kanssa selkä kumarassa könkäten. Päivä päivältä jalka vahvistui ja muutaman päivän päästä tuolikin jäi pois. Maanantaina tuntui siltä, että on pakko saada tietää jotain, joten ajoimme äidin kanssa Mehiläiseen Turkuun. Siellä sitten ortopedin vastaanotolle, jossa polvea vähän käänneltiin. Vaikea siitä oli mitään sanoa, kun se oli luonnottoman isoksi turvonnut möhkäle. Kuinka iso verenpurkaus vaaditaan niin turvonneeseen polveen?? Muuta ei silloin saatu, kuin aika magneettikuvaukseen keskiviikoksi. Miten minä nyt sellaiseen joudun? Enhän ole ikinä edes ollut sairaalassa, paitsi ehkä silloin kun synnyin. Onko siellä sellaiset kauheat sairaalavaatteet?

Keskiviikko tuli ja magneettikuvaus aika. Ja kyllä, siellä oli sellaiset kamalat sairaalavaatteet. Puoli tuntia siinä maattiin musiikkia kuunnellen. Miksei kukaan koskaan ole kertonut, että se kone pitää niin kamalaa ääntä? Piti laittaa oikein korvatulpat. Ei missään sairaalasarjoissa kuulu mitään meteliä, ne eivät siis ole totta! Samalla saimme soittoajan sille samalla ortopedille, joka soittaisi sitten, kun olisi katsonut kuvat. Nyt vain odotellaan.

Maanantaina olin sitten yksin Turussa tätini asunnossa ja odottelin kaveriani sinne, sillä huomenna oli tarkoitus lähteä takaisin mökille. Tiesin koko ajan, että tänään ortopedi soittaisi isille ja kertoisi tuomion. Olin raportoinut facebookiin tilanteestani koko ajan ja ajattelin, että seuraavankin uutisen laitan sinne heti. Sitten isi soitti. ”Se ortopedi sanoi, että siellä on tapahtunut nyt pahin mahdollinen.” Iskä piti pitkän tauon. ”Sulla on eturistiside poikki ja se pitää leikata.” Muistan, kuinka tunne pääsi valloilleen, kontrolli hävisi. Paita kastui kyynelistä, ei voi olla totta! Niitä vain tuli ja tuli, eikä loppua näkynyt. Ja isin sanat vielä pahensivat asiaa: ”Me kaikki tuetaan sua, me kaikki ollaan sun puolella. Eikä me kukaan haluttu tätä sulle!” Silloin isikin itki.

Ei tullut mieleenkään mennä päivittämään facebook statusta. Fyysisesti ei ollut hätää, henkisesti olin rikki. Se loppu päivä menikin vain istuessa hiljaa paikallaan. Ja juuri kun olin taas tokeentunnut edellisestä kyynelpurkauksesta, saatoin yhtäkkiä aloittaa uudestaan. Minä leikkaukseen? Minä muka? Miksei kukaan muu? Miksi minä? Miksi juuri minä?! Vitsistä tulikin totta...