Eilen siis olin Mehiläisen urheiluklinikalla ensimmäistä kertaa fysioterapiassa. Äiti saattoi minut sinne, kun en itse vielä ollut aivan varma käytännöstä. Ilmoittauduin sisään kelakortin kanssa ja pääsinkin heti terapeutin huoneeseen. Pieni pimeä, korkeintaan kaksi metriä leveä ja ehkä neljä metriä pitkä huone, jonka kalustukseen ei ollut kauheasti panostettu. Pyödällä oli yksi pieni ”muovipolvi” ja pari muuta mittauslaitetta. Lisäksi kaksi tuolia ja se pöytä, jossa sitten makasin.

 

Aluksi kävimme läpi tapaturman ajankohdan ja sen, kuinka se tapahtui. Sitten puhuttiin leikkauksesta ja toipumisesta, kuinka monta päivää kävelin kepeillä, olenko pitänyt jalkaa koholla ja minkä verran. Juttelu oli todella rentoa ja vaivatonta, ei tarvinnut kummemin miettiä, mitä suustaan päästi. Ja ainiin, en edes vielä maininnut, että fysioterapeutti oli mies. Ehkä vähän yli kolmikymppinen, ihan mahtava tyyppi! Hän heitti kokoajan jotain vitsiä, nauroi ja oli oikeasti läsnä. Sitten terapeutti mittasi jalan liikkuvuuden, ja totesi, että kohtalaisen hyvin liikkuu. Entiseen verrattuna tavoitetta on kyllä vielä paljon, mutta tähän mennessä ihan hyvin. Sen jälkeen kävimme läpi kaikki jumppaliikkeet, joita olin saanut leikkauksen jälkeen. Ja pakko myöntää, että kaikissa taisi olla pientä korjattavaa. Tottakai olen pyrkinyt tekemään liikkeitä niin, ettei kokoajan sattuisi joka paikkaan. Mutta eihän niin kuulukaan toimia. Liikkeet kuuluu tehdä niin, että polveen sattuu oikein kunnolla. Tai siis, niin me liikkeet siellä teimme :)

 

Entisten liikkeiden lisäksi sain yhden uuden liikkeen. Yksinkertainen tuolille laskeutuminen ja siltä nouseminen. Valitettavasti sekin kyllä tuottaa tuskaa, vasemmassa reisilihaksessa kuitenkin sen verran hävikkiä. Fysioterapeutti sanoi, että noustessa pitäisi pitää painoa mahdollisimman paljon molemmilla jaloilla. Nyt noustessani heilautan heti enemmän painoa oikean jalan varaan. Pitää vain uskaltaa nousta molemmille jaloille vaikka sattuu, ei se polvi siitä hajoa.

 

Kun tikit oli poistettu ja olin saanut housut takaisin jalkaan, sovimme, että ensi viikon maanantaina on seuraava kerta. Aika on koulun jälkeen, joten nyt ei tarvitse lintsata. Harri kuitenkin sanoi, että katsotaan se seuraava aika sitten niin, että ”joudut” olemaan koulusta pois. Ja minä nauroin.

 

Odotan nyt jo ensi maanantaita, koska tiedän, että siitäkin tulee kivaa. Nyt vain korjattuja liikkeitä ja tarkempaa keskittymistä!