Tosiaan, viikko sitten maanantaina olin fysioterapiassa toista kertaa. Ja silloin vastaan tuli aikamoinen shokki. Jumppaus muuttui oikeaksi kuntoiluksi, kotiin tulin ihan hikisenä ja olin aivan poikki. Sain silloin mukaani kaksi monistetta, joissa neuvottiin liikkeiden tekemistä oikealla tavalla. Yhteensä kymmenen uutta liikettä ja jokaisessa ainakin sata toistoa. Pakko myöntää, että sinä maanantaina tuli itku. Eteen oli yhtäkkiä heitetty niin paljon sulateltavaa, ettei se kertakaikkiaan mahtunut kerralla sisälle. Ja kaikkeni antaneena, jalkojen pettäessä alta reisilihasten ollessa hapoilla, tuo kaikki työmäärä tuntui yksinkertaisesti liian suurelta. Liian suurelta siihen tilanteeseen. No, alkujärkytyksestä selvinneenä kannoimme naapurista kuntopyörän alakerran takkahuoneeseen. Sitä oli määrä alkaa polkea, puoli tuntia päivässä, aina Salkkareiden ajan :)

 

 

Viime viikolla tein liikkeitä mielestäni aika heikosti. Pyörää tuli kyllä poljettua joka päivä se puoli tuntia, mutta muut liikkeet kolme kertaa päivässä eivät oikein kiinnostaneet. Yritin jakaa liikkeitä niin, että tein aina aamulla jotain, päivällä taas vähän lisää ja sitten illalla vielä jotain. Yksinkertaisten kyykkyjen tekeminen vain tuntuu niin turhalta, kun edistys ei näy eikä tunnu. Ja kun ikinä ei tunne onnistuvansa. Miten yhdenjalankyykky voi olla niin vaikea? En ole ennen tullut edes ajatelleeksi...

 

Tänään aamupäivällä olin sitten kolmatta kertaa Harrin luona. Koko ajan, 45 minuuttia, käytimme tasapainon harjoitteluun. Nyt vasempaankin jalkaan pitää alkaa luottaa. Sen päällä voi ihan hyvin seistä ilman kipua ja ilman, että kaatuu tai jotain menee rikki. Ohjeena kotiin oli, että nyt jatketaan niillä samoilla kymmenellä liikkeellä, joita viimeksi sain. Jokaista liikettä ei tarvitse tehdä kolmea kertaa päivässä, vaan tärkeintä on, että niistä jokainen tehdään ainakin kerran päivässä. Lisäksi tähän pitää lisätä tänään opittuja tasapainoharjoituksia, eli ostoslistalla on tasapainolauta. Toivottavasti löydän sellaisen mahdollisimman pian, niin pääsen vahvistamaan jalkaa lisää.

 

 

Leikkaushaavat ovat parantuneet yllättävän hyvin ja ovat todella siistit. Olen päivitellyt haavoja äidille varmaan joka päivä, mutta en vain voi uskoa, että leikkauksesta jää niin pienet arvet. Turvotustakin on enää hyvin vähän, mutta on kuitenkin juuri sen verran, että polvi on hieman suurempi kuin toinen.

 

Tänään fysioterapiasta lähtiessäni, Harri sanoi, että hyvä siitä tulee. Siihen minä vastasin, että toivottavasti, minkä jälkeen Harri vain totesi, että kyllä tulee. Ja pakko siitä on tulla, nythän minulla on jo tavoite. Ensi hiihtolomaan, helmikuun puoleen väliin mennessä, jalalla pitää pystyä hyppimään ja pomppimaan riemusta! Ja ennen kaikkea uimaan ja makaamaan auringossa, silloin till Gran Canaria! Can`t Wait!