Kahdeksan viikkoa leikkauksesta, neljäs fysioterapiakäynti. Edellisen kerran ja tämänpäiväisen 45 minuuttisen välillä olikin kuukausi. Kokonainen kuukausi vierähtänyt, siivillä. ( voiko siivillä vierähtää?!? )

Olen tehnyt harjoitusliikkeitä todella huonosti, mistä sitten johtuu tämä kauhean huono omatunto. Kamalinta on, kun tiedän sen olevan haitaksi vain minulle itselleni. Kukaan muuhan ei periaatteessa tarvitse minun tervettä polveani. Kuntopyörää olen kuitenkin polkenut lähes joka ilta, ehkä 7 tai 8 kertaa jäänyt Salkkarit näkemättä kuluneen kuukauden aikana ja samalla sitten polkeminenkin. Tasapainolaudankin sain ostettua, kylläkin 2 ja puoli viikkoa myöhemmin kuin oli tarkoitus :P Ja lauantaina keksin seistä sillä pilkkoessani tomaattia ja eilen kuoriessani perunoita! :)

Tänään klo.16:49 täydessä bussissa istui meikitön, 5kk (oikeastaan 4kk ja 30pvä) vaille 18-vuotias tyttö. Naama punoittaen, hiukset huonosti, väsyneen näköisenä. Hän vältteli muiden matkustajien katseita, muiden huomiota kasvot ikkunaan päin. Poskille putosi kolme kyyneltä. Tyttöä itketti. Onneksi hän tunnisti syyn itsestään. Kaikkensa antaneena häntä usein itketti. Voimat niin lopussa, ettei enää pysty pidättämään kyyneleitä. Niinkin sen voi kai tulkita. Toisaalta niin väsynyt, ettei jaksaisi itkeä. Ei jaksaisi hengittää. Niin väsynyt, että itkiessään bussissa ei jaksa välittää muiden mielipiteistä. Tämä tyttö oli tulossa fysioterapiasta. Takana oli kova treeni, liian kova vielä heikolle vasemmalle reisilihakselle. Ei fysioterapeutin nähden voinut itkeä, oli säästettävä bussiin, vaikka sitten kaikkien muiden nähtäville. Joku idiootti kaatoi oluttölkin tytön takana. Haiseva neste teki kengistä tahmeat. Tyttö ajatteli, mitä kirjottaisi tänä iltana blogiinsa. Kerratessaan läpi asioita rupesi uudelleen itkettämään. Lapsellista itkeä ilman syytä, tämä ajatteli. Reidet ja pakarat niin maitohapoilla, että bussista alas astuminen onnistui kankeasti. Viimeiset sata metriä kotiin. Viimeiset kymmenen metriä kotiin. Kotona tyttö riisui vaatteensa naulakkoon, heitti huoneensa oven kiinni. Luuhistuin lattialle makaamaan.

Kaksi uutta monistetta, kaksitoista uutta liikettä. Lopussa, liian lopussa. Ja fysioterapeutti sanoi, että niskaotetta pitää parantaa, jos harjoittelua ei jaksa. Tuntuu siltä, että juuri kun olen metrin päässä maaliviivasta, viivaa siirretään 5km eteenpäin. Ikinä ei voi voittaa... Ikinä, ikinä ei voi voittaa. Ainakaan vielä. Huomenna menemme isin kanssa sinne Töölön Mehiläiseen tapaamaan minut leikannutta kirurgia. Haluan kuulla kaiken, mitä tapahtui minun vain tutiessa. Huomenna sitten lisää. Huomenna uusi päivä, uutta energiaa. Uudet voimat hallita ja kannatella tätä kaikkea. Mutta tänään en polje, tänään en todellakaan polje!!!